Kaikki tuntee joskus jonkunlaista ikävää. Ikävä ei useinkaan ole murheellista ikävää, vaikka sellaista tietty joskus ja onneksi harvemmin. Mulla ikävä on usein sellaista positiivista, kuten menneiden muistamista ja sen kautta pintaan tulevaa ikävää.
Viime aikoina mulla ikävä on iskenyt hiihtoladulla. Tässä on tullut mietittyäkin ikävää monta kymmentä kilometria. Siellä keskellä metsää on niin yksin omien ajatusten kanssa ja se tekee hyvää. Harvemmin sitä enää pääsee niin pois kaikesta hulinasta ja ihmisjoukosta. Enkä mä usein kaipaa yksin olemista, yhdessä tekeminen on enemmän mun juttu.
Mutta eilen hiihtäessä tuli kova ikävä. Ikävä jotain mitä on joskus menettänyt, ikävä sellaistakin jonka on vain pienen hetken kokenut, ikävä tuoksuja ja makuja, ikävä ystäviä joita ei tapaa niin usein kuin haluaisi ja sellaisiakin, joiden kanssa polut ovat menneet erilleen, ikävä ihania ja rakkaita muistoja.
Onneksi ikävä voi olla myös iloa siitä, että on asioita joita voi ikävöidä <3
Onpa kauniisti kirjoitettu!
VastaaPoista